Palataan ajassa taaksepäin vuoteen 2012 elokuun 5:teen päivään. Alle 16-vuotiaiden pelipaikkaleiri Vierumäellä oli juuri loppunut. Onnistuneen leirin jälkeen katse kohti ensimmäisiä maaotteluja Saksaa vastaan kiilsi jo silmissä. Automatka isäni ja Petrus Palmun (nyk. OHL Owen Sound Attack, tsemppiä Petulle) sujui erittäin hiljaisissa merkeissä tiukan 5 päivän leirityksen jälkeen.
Syksy eteni pidemmälle ja oma olotilani alkoi heikentyä päivä päivältä tuntemattomasta syystä. Omaa 15-vuotiaan järkeäni ei paljon pakottanut ja suorastaan välttelin lääkärille menoa. Syyskuun lopulla rakkaiden äitini&isäni (Iso kiitos kaikesta rakastaville vanhemmilleni) toimesta "suostuin" enemmän tai vähemmän pakolla menemään lääkärin vastaanotolle. Tuomiona ei mitään positiivista löytynyt ja koitti siirtyminen sairastuvalle. Aika kului eteenpäin ja turhautuminen oli silminnähtävissä. Jääkiekko siirtyi silmänräpäyksessä todellisuudessa toissijaiseksi asiaksi nuoren Kami-pojan sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Jääkiekko oli ollut aina iso osa elämää ja en ollut valmis hyväksymään tosiasioita. Koko jääkiekko niin seuratasolla kuin iso unelmani pelata Suomen maajoukkueen alaisuudessa jäi "stand by" tilaan. Opiskelu ja normaali eläminen oli haastavaa aika ajoin tuntui, jopa mahdottomalta. Oli aika taistella kohti parempaa huomista ja tervettä elämää. Voin sanoa kaiken kokemani jälkeen, että en ikimaailmassa voi toivoa kenellekkään mitään ongelmia terveyden suhteen. Ihminen on usein unohtavainen ja ei osaa arvostaa sitä kaikkea mitä juuri nyt on. "Nälkä kasvaa syödessä." Rakkaat ihmiset pysähtykää ajattelemaan ja arvostakaa kaikkea sitä mitä teillä juuri nyt on. Terveys on jotain mahtavaa ja arvostettavaa, sitä kun ei rahalla saa. Toivon teille kaikille tervettä elämää.
Oma taisteluni kesti reilu 3 vuotta. Tänä aikana saavani lämpimät tsemppaukset ja rohkaisut auttoivat jaksamaan heräämiseen ja taisteluun jokaikinen aamu. Vuodessa on 365 päivää ja kerro se 3 päiviä oli yli tuhat. Onneksi voin sanoa saaneeni tukea vielä tämä luku kertaa 5. Uskokaa tai älkää te rakkaat ihmiset autoitte minua. Haluan nostaa esille kaikki lääkärini ja ammattiauttajani, jotka auttoivat minua kannattelemaan itseäni. Erityismaininta tuesta menee myös niin perheelle, sukulaisille, Aku Vaskelainen perheineen, sen aikaiselle mahtavalle tyttöystävälleni tuesta&rakkaudesta (nykyään on ex-tyttöystäväni) Hanna Turpela perheineen (iso kiitos ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen). Sekä iso kiitos teille kaikille muillekkin, jotka tunsitte piston sydämessänne.
Syksyllä 2015 tuli lupa alkaa harjoitella ja tehdä paluuta kohti jääkiekkoa, joka osan lääkäreiden mielestä kuulosti aikanaan mahdottomalta. Muistan todennäköisesti ikuisesti paluu otteluni Porissa Ässät A vs HPK A jolloin sain pukea pelipaidan päälle lääkäreiden luvalla. Ottelu sinällään ei omalta kohdaltani mikään varsinainen succee ollut, olin kuitenki saavuttanut jotain suurta ja todistanut pystyväni selviämään kaiken yli. Olin onnellinen. Minua jääkiekollisesti pelipaikan etsimisessä auttanut Jukka Koivu keräsi omissa silmissäni äärimmäiset respect-pisteet, kiitos Jukalle kaikesta. Jääkiekollisesti kausi 2015-2016 oli silminnähden haastava. Kausi alkoi ja päättyi Hämeenlinnan pallokerhossa, vaikkakin väliin mahtui kaikenlaista. Iso kiitos HPK;n organisaatiolle. Paluu kauteni aloitti urakan kunnon takaisin saamisesta. Urakka on toki vielä kesken, mutta pelituntuma ja paluu jääkiekkoilijan arkeen etenee päivä päivältä kohti parempaa suuntaa.
Tästä kaikki alkoi. Kuva perheeni kanssa 15 lokakuuta Helsinki-Vantaan lentoasemalta varhain aamulla. KIITOS Nenna, Äiti (Tessa) sekä Iskä (Ilkka) päästäessänne minut etsimään unelmaa rakastavista käsistänne.
Tätä kirjoittaessani istun Yhdysvalloissa, Massachusettsin osavaltiossa kaupungissa nimeltä Methuen. Toinen viikkoni USA;ssa on tullut täyteen. Kokemuksia on mahtunut jo nyt monenlaisia. Jääkiekkollisesti olen päässyt pelaamaan 3 ensimmäistä otteluani East Cost Minutemenin riveissä sekä saanut ensikosketuksen niin College kuin NHL (Boston-Minnesota, oli mahtavaa päästä vaihtamaan kuulumisia ystäväni Teemu Pulkkisen kanssa pelin jälkeen, kiitos siitä ja tsemppiä tulevaan Teemu) jääkiekkoon katsojan roolissa.Nyt reilu viikon asuttuani host-perheessä (O'Rourkes family) voin sanoa olevani onnekas tarttuessani mahdollisuuteeni. Perheeseemme kuuluu Gerard (isä), Karen (äiti), Matt (veli joka pelaa samassa joukkueessa), Shawn (pikkuveli -01 koris) sekä toinen suomalainen Leevi Kervinen, joka on ollut iso osa elämääni Usa;ssa eläessäni. I'm really thankful for chance to life with you guys. Kielellisesti Amerikassa käytän yhä rallienglantia, joka toivon mukaan kehittyy muun elämisen ohessa myös kevään 2017 englannin ylioppilaskirjoituksia silmällä pitäen. Iso kiitos Nina Marstille ja koko Mäkelänrinteen lukion väelle (niin kanssa opiskelijoille kuin opettajille) tukemisesta sekä mahdollisuudesta hoitaa opiskelu täältä käsin loppuun, jotta saan yhden elämäni tavoitteistani (ylioppilaslakin) suoritettua, vaikkakin vuoden muita jälkeen, mutta kuitenkin.
Elämä jatkukoon ja tsemppiä arkeen teille kaikille. Seuraavassa postauksessa pyrin kokoamaan kuvia ja kertomaan kuulumisia mantereen täältä puolen paremmin.
J. Karjalaista lainatakseni "Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, me ollaan sankareita elämän ihan jokainen."
#Elämänmatkalla -Kami-
