Finnish version first, english one below.
Heipä hei kaikille!
11.2.2018
Terveisiä Floridasta. Juuri nyt olemme noin 30 minuutin ajomatkan päässä Miamista joka yhä edelleen kantaa yhtä elävän legendan mainetta kuin useat kymmennet vuodet tätä päivää ennenkin. On aika valmistautua kauden 4:ksi viimeiseen runkosarjaotteluun tänään 11.2.2018. Playoffien aikakausi koittaa jo heti noin 3 viikon kuluttua.
Kausi henkilökohtaisesti on ollut erittäin haastava. Kokemuksena hyvin opettavainen ja varmasti yksi haastavimmista vuosista elämänmatkallani tähän mennessä. Haastavimman titteliä vuosi ei kuitenkaan saa eikä käy kyllä edes lähellä, ne vuodet löytyvät menneisyydestä.
Kronologisesti hieman kuinka tähän on päädytty.
Elokuu-Syyskuu:
Matka kohti uutta ja tuntematonta on jälleen käsillä. On aika pakata tavarat ja palata mukavan sekä piristävän Suomi-kesän jäljiltä kohti Amerikan manteretta. Kuten jo aikaisemmassa blogissani hieman avasin suuntana oli Philadelphia, Pennsylvanian osavaltiossa. Asumisjärjestelyt sekä muut käytännön olosuhteet oli Philadelphia Little Flyersin puolelta järjestetty erittäin hyvin. Asuin ja vietin aikaani Vicky&Mike Hargesheimereiden kotona itseasiassa New Jerseyn osavaltion puolella. Philadelphia kun on kaupunkina erittäin lähellä muutamaakin eri osavaltiota (Pennsylvania, New Jersey, Delaware).
Huone toverikseni olin saanut Little Flyersin osavaltiosta puolustaja Nick Magill-Diazin (Michican, USA) joka henkilökohtaisella tasolla pelaa erittäin hyvää kautta. Tsemppiä loppukauteen Nickille ja Flyerseille.
Huolimatta olosuhteista mm. asumisesta, ruokapuolesta sekä joukkueen ammattimaisuudesta hoitaa asiat niin jäällä kuin jään ulkopuolella ei kaikki kuitenkaan mennyt kuitenkaan niin kuin elokuvissa. Se mistä aikaisemmin kesällä jääkiekkollisesti keskusteltiin seuran kanssa ei ollut sitten lähelläkään todellisuutta. Hyvän kauden jäljiltä oli omaltakin osin jo lupa odottaa sitä seuraavaa steppiä mistä kesällä sekä seuran, että oman taustatiimini kanssa keskusteltiin.
Asiat lähtivät menemään kummalliseen suuntaan jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Saavuttuani lentokoneella Philadelphiaan noin kello 23.00 paikallista aikaa (Suomen aikaan 6.00am) ja hilluttuani lentokentiltä käytännössä edeltävän vuorokauden vihdoin ja viimein pääsin istahtamaan Jeep:in takapenkille kuulin kuinka aamuharjoituksissa olisi oltava paikalla 8.00. Miehelle jonka edellisistä yöunista oli kulunut reilu 45 tuntia uutinen ei mitenkään ihan hirveän maukkaalta maistunut. Inhimillisyys oli touhusta kaukana. Aamulla hallille päästyäni kohtasin tosiasian ettei tänne mitään hippaa tultu leikkimään vaan meno vuoden ensimmäisinä viikkoina tulisi olemaan raivokas kamppailu pelipaikoista (Tai näin ainakin vielä tässä vaiheessa kuvittelin.). Oman historiani myötä huonosti nukutut yöt, erittäin raskas matkustus ja siihen päälle kuuluisa kauden aloitus ”training camp” vei mieheltä mehut totaalisesti ja sitä jouduttiin sänkypotilaaksi kuumeen syövereihin. Sitkeän noin viikon mittaisen kuumeilun jälkeen palasin harjoituksiin kauden avausottelua edeltävänä päivänä. Ei varmasti tarvitse olla ydinfyysikko päätelläkseen ettei yli viikon poissaolon ja yksien harjoitusten jälkeen paikkaa kauden avausotteluun löytynyt, syy oli ymmärrettävä ja mielestäni reilu. Pojat ottivat voiton avauksessa Wilkes-Barre Knightsin junioireita vastaan ja pelin jälkeen kopissa oli helppo hymyillä. Henkilökohtaisen kauden avausottelun pelasin jo hieman yllättäin seuraavana päivänä samaa joukkuetta vastaan heidän ollessa kotijoukkue tyypilliseen jenkki tapaan niin sanotusti ”back to back” asettelumaisella teemalla. Viikot kuluivat ja rooli säilyi samana kuin avauskamppailussa. Ihmetys omasta roolista oli kova. Tunsin ilmassa niin sanotusti paikoilleen jämähtämisen merkkejä. Niin minä kuin useampi muukin poika joukkueesta tunsi kummallisia tuntemuksia osaa valmentajan ratkaisuista kohtaan ja mietintämylly oman pääkopan sisällä alkoi raksuttamaan. Tuntui että edelliskauden logolla oli enemmän painoarvoa kuin pelitaidoilla tai meriiteillä. Aihetta sen enempää avaamatta oli Kortelaisen pojan vuoro nostaa kytkintä ja pyytää siirtoa eteenpäin. Asiat tapahtuivat hyvin nopeasti muutaman päivän aikana ja sopimuksenpurku osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi tapahtumaketjun jäljiltä. Vapauduttuani joukkueesta pääsin jälleen kokemaan kuinka brutaalista leikistä tässä puhutaan. Huolimatta siitä, että nuori 20v poika vieraasta maasta toiselta puolelta maapalloa oli yksin matkassa joukkueen toimesta tuli ilmoitus, että on 24 tuntia aikaa pakata tavarat ja muuttaa pois asunnosta. No näin tehtiin ja matka jatkui eteenpäin.
Syyskuu
New York, New York
Kaiken tämän sähläyksen ja taustahölinän aikana, jota Philadelphiassa loppuaikoina tapahtui, teimme kovasti töitä löytääksemme tulevan osoitteen ja vielä, että osoitteeseen selvittäisiin aikarajojen puutteissa. Näin tehtiin, hyvä me! 23.9.2018 löytäessäni itseni tarunhohtoisesta New York Citystä tarkalleen ottaen Brooklynin kaupunginosasta alkoi minulle myös valjeta, että NYC (New York City) on muutakin kuin Manhattan. Kokemus oli hyvin mielenkiintoinen alusta loppuun. Kuvatakseni tilannetta hieman selkeämmin tietyissä lähiössä asuminen opiskelijabudjetista johtuen ei aina tuntunut edes turvalliselta. Vain 1,5 viikon asumisen jälkeen vastustuskykyni teki tepposet ja päädyttiin tilanteeseen, jossa mustahome, krooninen tupakanhaju sekä voisiko sanoa ”lemmikkimme” talon sisällä tekivät miehelle erittäin pahaa ja sitten mentiin syvälle, erittäin syvälle.
Lokakuu
New York Aviatorsin residenssin jäljiltä alkanut sairastelu jatkui kolmisen viikkoa ja käytiin hyvin syvällä. Onneksi pääsin parantelemaan itseäni tuttuun ja turvalliseen O’Rourkejen perheeseen (edellisen vuoden perhe Bostonista). Lääkäreillä käynti ei yllättäin auttanut ketään muita kuin Yhdysvaltain taloudellista tilannetta ja hyvin vähän sitäkin. Saatuani itseni vihdoin kuntoon oli aika suunnata takasin kohti New Yorkia ja uutta asuntoa. Ei lähtenyt käyntii sekään, mikään ei ottanut onnistuakseen ei sinne päinkään. Asunto oli kokemus itsessäänkin. Jaoimme muun muuassa kaksilukuisen ihmisjoukon kanssa yhden vessan/suihkuhuoneen. Talo oli jäänyt hirmumyrskyn Katrinan alle vuoden 2005 hurrikaanissa ja mitään ei oltu tämän jäljiltä korjattu, sen todella näki. Visiitti jäi viikon mittaiseksi, kun mitta tuli aivan täyteen ja oli pakko päästä pois, sen enempää yksityiskohtia avaamatta. Pelillisesti New York jäi kahden ottelun mittaiseksi joissa ensimmäisessä onnistuin jäälämmöillä rikkomaan oikean jalan luistimen terän kahteen osaan. Urakalla uutta terää etsittiin ja mistään sitä ei loppujen lopuksi löytynyt. Valmentaja ilmoitti jo etten pelaa, mutta minäpä nousin ylös ja sanoin että ”Watch me I’ll play and I’ll score”. Pienen hymyn jälkeen sain myöntävän vastauksen ja sitten pelattiin (aivan laittomasti 1,5 terällä, kiinni jäädessä tuomari olisi voinut ajaa minut vaikka ulos pelistä ja antaa pelikiellon päälle). Maalinkin makuun päästiin, kun toisessa erässä ylivoimalla maalin edestä pääsin irtokiekon laittamaan maalin. Koko tapahtumaketjun teeman mukaisesti tuomari ehti omasta mielestään viheltää pelin poikki juuri ennen kuin kiekko ylitti maaliviivan. ”Kuvittelin kiekon olevan suljettuna maalivahdin alla” oli tuomarin selitys, joka nyt menee ihan inhimillisen virheen piikkiin, vaikkakin harmitti. Toiseen otteluun sainkin sitten uudet 20cm korkeammat terät alle, kun omaa kokoa ei löytynyt ja ilman ainuttakaan harjoitusta suoraan peliin. Tunsin jo jäälämmöillä että tässä ei kyllä nyt tule tapahtumaan yhtään mitään hyvää. No eipä tapahtunut. Siihen voikin sitte oikeestaan sulkea koko New Yorkin ”casen” ja todeta vain, että hyvää yötä New York. Kohti uusia kokemuksia.
Lokakuu-Marraskuu
Boston, Massachusetts
Sen enempää itseäni toistamatta edellisen postauksen jäljiltä paluu O’Rourkejen perheeseen oli tosi asia, turvatalo pelasti. Oli mietittävä mitä tehdä ja kuinka jatkaa tästä eteenpäin. Tilanne oli erittäin kinkkinen. Elettiin lokakuun 23:tta päivää 2017 pelikauden ollessa kesken ja minä ollessa seurattomana. Näin ei todellakaan pitänyt käydä. Tunti kerrallaan odoteltiin eteenpäin ja odotimme puhelin soittoa joltain mielenkiintoiselta seuralta, päivät tuntuivat todella pitkiltä ja masentavilta. Uskokaa tai älkää aika mateli, tunnit tuntuivat päiviltä ja päivät vuosilta. Epätietoisuus omasta tulevaisuudesta loi erittäin kovaa painetta omaan päänuppiin ja kyllä se O’Rourkejen perheen vaivaaminenkin alkoi ja kaiken rehellisyyden nimissä hieman hävettääkin. Tarjouksia pelaamaan kyllä tuli, mutta nätisti sanottuna tasoja on monia. Niin sanottuun ”enemmän kehitystä” tarvitsevien sarjaan ei tässä vaiheessa uraa ollut mitään järkeä lähteä. Myös Suomi vaihtoehto muutaman seuran kohdalla kävi erittäin lähellä. Mietin moneen otteeseen olisiko se todella Suomessa se fiksuin vaihtoehto, kunnes sain viestin 2.11.2017 kello 19.19 itärannikon aikavyöhekkeen aikaa josta jo mainitsinkin. Joukkue oli Boston Bandits NCDC (national collegiate development conference). Erittäin laadukkaan tuntuinen vaihtoehto sai tuulta siipiinsä ja sovimme try outin 14.11 tiistaille Bridgewater Ice Arenaan.
Marraskuu
Bridgewater, Massachusetts
Boston Bandits NCDC
Tiistai iltapäivä 14.11.2017
Saavuin Bridgewater Ice Arenan pihaan noin kello 11.40am paikallista aikaa, lähes tunnin etuajoissa pienen paniikin velloessa sisälläni. Olin saanut ohjeekseni pukea kamat yksin pukuhuoneessa, jonka ovea koristi Boston Bruinssin logo. Omien alkulämpöjen jälkeen oli aika suunnata jäälle, jossa osa pelaajista jo odotti loppujen saapuvan jäälle. Ollakseni rehellinen olin aivan järkyttävän huono koko harjoitukset. Mikään ei yksinkertaisesti onnistunut, noin minuutti harjoitusten alusta ensimmäisen syötön tullessa lapaan tottunein ottein Kortelainen taisi menettää kiekon teille tuntemattomille ja kaatua samalla hetkellä jäähän sen lisäksi (loistava ensivaikutelma saavutettu). Voitte varmasti kuvitella mitä kaikkea sillä hetkellä pyöri päässä. Onnekseni valmentaja tiesi, että edellisestä kunnon jääharjoituksesta oli aikaa ja se saattoi pelastaa Kortelaisen pojan. Omat fysiikkaharjoitukset sekä muutama jääharjoitus paikallisen U18 joukkueen (East Coast Spartans, thank you for letting me skate with you guys) kanssa ei todellakaan ollut ajanut samaa asiaa, toki myös viikkojen sairastelut painoivat varmasti miehessä. Jääharjoituksen lopussa valmennuksen tullessani luokseni en oikein tiennyt mitä odottaa, vai odottaako mitään. Päävalmentajamme Scott Drevitch entinen ammattilainen itsekkin saapui luokseni yhtä totiseen tapaan kuin ”esittäytyessään” minulle ennen jääharjoitusta. (Ennen jääharjoitusta luistelin valmennuksen luokse esittelemään itseni, valmennuksen reaktio paikalle saapumiseeni oli ”Hey good luck, show us what you got”, nimiä ei vaihdettu. Aika kylmäksi veti, huomasin jälleen kerran olevani vain pelinappula osana isompaa kokonaisuutta.) Palataan hetkeen, jossa Scott valmennustiimeineen saapuu luokseni jäällä. Scott avaa keskustelun esittelemällä itsensä ja muun valmennuksen sekä esittämällä kysymyksen ”So are you coming tomorrow?” Vastasin myöntävästi, keskusteluhetki oli ohi.
Keskiviikko 15.11.2017
Aamu sarastaa Methuenissa ja oli jälleen aika ryhtyä toimiin. Edeltävän päivän tapaan ennen harjoituksia oli matkustettava 1h 45min ajomatka Bridgewateriin, etelä-Massachusetts:iin. Vailla minkäännäköistä kulkuneuvoa oleva suomipoika oli jälleen avun tarpeessa, onnekseni asuessani O’Rourkejen kanssa perheeni taikoi alleni yhden heidän kulkuneuvoista ja tilanne oli ratkaistu, kuinka hyväsydämistä. Matkan taittua suhteellisen nopeasti saavuin jälleen Bridgewater Ice Arenan pihaan hyvissä ajoin ja oli aika laittaa ”lättyä pussiin”.
Noin 30 minuuttia jääharjoituksen alkamisesta valmentajan viheltäessä pilliin punaisena kuin tomaatti osasin jo ennalta arvata ettei hyvä heilu. ”Players to the board” käsky kävi. Taululla ollessamme saimme kuulla pitkän saarnan kuinka näin ei voida jatkaa (joukkue oli pelannut alavireisesti), pelaajien elekielestä valmentajan mukaan oli havaittavissa kiinnostuksen puute, jonka johdosta ei myöskään häntä kiinnostanut. ”Get off the ice, see you at the meeting in 10 minutes.” Siinä sitä taas mentiin, sen enempää ketään arvostelematta kyllä osa ratkaisuista joita seurassa sain kokea olivat erityisen erikoisia. Palaverin puolessa välissä kun joukkue sekä osa henkilökohtaisella tasolla oli haukuttu lyttyyn oli oma vuoroni. Nimeni kuullessani ehdin nopeasti pohtia mitä tulevan oli pitävä. Mitä muka valmentaja voisi sanoa pelaajalle joka on toista päivää joukkueen mukana try-outilla? En uskonutkaan kuulevani rajuimpia kuulemiani solvauksia siitä kuinka meidän tulisi lopettaa jääkiekko tai kuinka huonoja kyseissä lajissa olimmekaan, säästyinkin pahimmalta niin kuin osasin ennalta odottaa. Oma kohtaloni oli kuulla joukkueen edessä kuinka olen ruosteisessa kunnossa ja toteutus ei ole sitä mitä pitäisi, loppu kliimaksina sain kehoituksen mennä laittamaan kamat takaisin päälle ja liittymään U16 joukkueen parhaillaan oleviin harjoituksiin mukaan. Näytin 100% varmuudella hölmistyneeltä enkä kuvitellut valmentajan tosissaan laittavan minua luistelemaan peruskouluikäisten poikien harjoituksiin. Evääkään liikuttamatta käsky kävi uudemman kerran ja ymmärsin poistua ovesta kesken palaverin takaisin kohti pukukoppia. Kyllä siinä taas mietittiin, en oikein tiennyt tulisiko pysähtyä rekisteröimään mitä juuri tapahtui vai laittaa tassua toisen eteen ja kiirehtiä jäälle niin nopeasti kuin mahdollista, valitsin jälkimmäisen. Noin 45 minuuttia jäällä oltuani Drevitch (valmentaja) tiimeineen viittoivat minut vaihtopenkille. Tuima katse ja kysymys ”Are you ready to play tomorrow?” muuttivat päivää yhä hullummaksi. Hymy saapui naamalle yrittäessäni pitää sen hillittynä kuului jatkokysymys osaanko pelata ylivoimaa maalin edessä. Vastaukseni oli ”Try me coach” joka sai jopa vakavaotteisen valmentajan hymyilemään.
Ensimmäisellä viikolla sain alleni 3 peliä ja vaihtoja varmasti suunnilleen saman verran. Paikka 13:sta hyökkääjä oli brutaali ja tie eteenpäin oli raivattava itse. Viikot kuluivat enkä oikein tiennyt olinko edes virallisesti joukkueessa vai en. Matkustaminen Methuenista käsin harjoituksiin viettäen noin 5 tuntia päivässä autossa istuen alkoi käydä erittäin raskaaksi niin minulle kuin O’Rourkeille autottomuudesta, vastauksia oli etsittävä. Joukkueen hankkiessa minulle majapaikan joulukuun ensimmäinen (1) päivä ymmärsin olevani joukkueessa, samana päivänä sain myös luvan huollolta siirtyä pukemaan muun joukkueen kanssa joukkueen omaan pukukoppiin, tähän asti olin joutunut pukemaan ja viettämään ajan yksin pukukopissa ennen harjoituksia. Lähes kolme viikkoa matkustettuani harjoituksiin O’Rourkejen avustuksella oli aika kiittää avusta ja muuttaa Bridgewaterin hallin läheisyyteen Tauntoniin. Aikaa autossa tuli ainakin varmasti vietettyä riittävästi.
Joulukuu-Tammikuu
Taunton, Massachusetts
Marras-Joulukuu olivat joukkueellemme suhteellisen raskaita useiden vierasotteluiden johdosta. Olin kuitenkin löytänyt uuden kotipesän Tauntonista Connor Hughes&Cori Flanagan (pari menee naimisiin huhtikuun 29:s päivä 2018!!!) sekä Callie Hughes (nyt 19.2.2018 14kk) perheen kotoa ja se lämmitti mieltä. Viikot kuluivat ja tiukka harjoittelu sekä pelitahti piti miehen erittäin kiireisenä. Aika kului lähinnä jääkiekon parissa tai saksalaisen huonekaverini Moritz Wirthin (saksalainen nuori 18-vuotias maajoukkuetason puolustaja erittäin mukava persoona sekä lupaava jääkiekkoilija, ”Moe:lle” terveisiä ja tsemppiä loppukauteen) kanssa ”hengaillessa”. Jääkiekollisesti oma- sekä valmentajan näkymys eivät juuri kulkenut käsi kädessä, joten myönnettäköön aikojen olleen erittäin raskaita. Peliaika oli hyvin kortilla huolimatta siitä, että ensimmäisen kolmen ottelun jälkeen onnistuin nousemaan vakituisiin kokoonpanoihin. Miehet ympärillä vaihtuivat tiuhaan ja joukkueessa puhalsivat uudet tuulet lähes päivittäin, valittaa ei voinut. Hyökkäyspään pelinrakentajan rooli oli vaihtunut puolustavan laitahyökkääjän (pelipaikaltani keskushyökkääjä) rooliin. Omat vahvuuteni jäivät hyvin piiloon kyseisessä roolissa ja tulosta ei juuri syntynyt, tämän lisäksi kun syntyi tuntui joku muu saavan pisteeni. Edeltävän kommentin mukaisesti kaikkea joukkueessa tapahtuvaa ei aina vain todellakaan voinut ymmärtää, suurinta osaa asioista en kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa ikäväkseni voi teillä sen enempää avata. Viimeisenä kommenttina sanottakoon, että ”it’s all about politics”.
Tiistai 16.1.2018
Muutosten aika. Oli Kortelaisen pojan vuoro osua ”tuulten puhaltamiksi”. Ikäväkseni sain kuulla uutisesta kaksi päivää ennen äitini sekä vaarini saapumista Bostoniin moikkaamaan minua. Molemmilla oli edessä ensimmäinen Amerikan matka, ei siis ollut aikani surkutella ja pilata heidän tulevaa matkaa. Myönnettäköön että tunnelma sisälläni oli alakuloinen ja varmasti läheiseni sen myös aistivat huolimatta yrityksistäni kätkeä (käytetään vaikka sanaa->) harmitus sisälleni.
Äitin&vaarin matka Amerikan mantereelle oli suuri menestys ja paljon hyviä muistoja jäi varmasti meille kaikille mieleen. Matkan kohokohta kaikkien meidän mielestä olivat ihmiset. Seurahan sen matkan usein tekee ei se paikka.
Päivitys 15.2.2018
Helmikuu
Perheeni matkan aikana myös loppukauden määränpää selvisi ja oli aika suunnata kohti Fort Myersia, Floridaa. Joukkue jossa pelaan on nimeltään Florida Eels. Nyt 8 ottelua myöhemmin oma rooli joukkueesta on löytynyt ja myös omat pelit ovat alkaneet vihdoin vähän enemmän rullaamaan, parempi myöhään kun ei milloinkaan. Paikkana Florida on mahtava kokemus lopettaa tämä vaikea kausi, lämpöä riittää sekä on niin paljon uuttaa koettavaa ja nähtävää. Runkosarjaa on jäljellä vielä kahden ottelun verran ennen kuin alkaa se keväinen playoff rutistus. Saa nähdä mihin asti kausi meillä jatkuu. Fiilis on hyvä ja halu päättää kausi mestaruuteen on valtava.
Kaikesta hyvästä huolimatta tulevaisuus on vielä iso kysymysmerkki. Oma kroppa ja terveys on reistaillut viime aikoina todella paljon ja myös sitä kautta on ollut todella vaikeaa, saa nähdä mihin mies ja kroppa kykenee. Yrityksestä se ei ainakaan tule jäämään kiinni sen voin luvata. Tulevaisuus näyttäköön mitä tuleman pitää, nyt mennään eikä meinata.
Terveiset kaikille teille rakkaille ihmisille, tsemppiä arjen haasteisiin kaikille teille jokapäivän sankareille!
Terveiset kaikille teille rakkaille ihmisille, tsemppiä arjen haasteisiin kaikille teille jokapäivän sankareille!
”It’s not about how many times you fall down, it’s about how many times you get up.”
Innokkain kevät terveisin:
-Kami-
#elämänmatkalla
OMA NOTE:
Kuinka haastavaa on aina selittää oma tarina, kun lähtökohtana vaikka se olisi kuultu kukaan ei uskoisi. Minkä takia tiedot eivät vaan voi olla jossain tukemassa sitä mitä kerron, muiden perustiedot jääkiekkoilijana (poikkeuksia lukuunottamatta) löytyy helposti netistä, mun pitää aina alottaa alusta ja selittää itse. Jääkiekossa etenki aina joutuu selittämään ja todistelemaan faktoja omasta menneisyydestä. Harva uskoo mitä kuulee jos ei ole todisteita, kuinka usein olenkaan kuullut ettei ole totta tai nähnyt epäileviä katseita, kuinka raskasta on aina joutua vakuuttelemaan ihmiselle asioita joita muut eivät usko. Aina, kun vaihtaa joukkuetta tai puhutaan jääkiekosta esille tulee tilastopalvelu sivu jossa ei maajoukkuetaustaa esimerkiksi mainita, joka saa ihmiset reagoimaan hän valehtelee. Kuinka raskasta on aina selvittää miten päädyin tähän, kuinka tosissaan olin ihan oman lajin huipulla ennen sairastumistani, tai että edes sairastuin. Ymmärrän että tarina kuullostaa uskottolta, mutta kuinka raskasta on aina todistaa oma tausta kun kaikki väittää ettei se ole totta, vaikka olen elänyt sen.
PICTURES:
Home of the Philadelphia Little Flyers from the home opening.
Thanksgiving at O'Rourke's second time in a row was so fun again.
First bond hockey games of winter 2018 while trying to get myself back to the games at O'Rourke's.
Mission with the Boston Bandits started 14 of November 2017 it taught me a lot.
First game with Boston Bandits NCDC program 16 of November 2017.
My family from Taunton, Massachusetts
(In picture: Callie Hughes 14 months, Connor Hughes (dad), Cori Flanagan (mom), Kami, Moritz (German roommate)
One of my favorite pictures from Taunton, partying with the boys and Callie.
Watching Bruins playing with my billet brother Moritz Wirth
My lovely little sister Callie
First picture of my mom's&grandfathers trip, it was emotional to see them again.
Hanging out with important people at Boston.
(Kami, Rachel, Denise, Tessa, Karen, Hessu)
The "gang" picture with lovely people.
(Artjoms, Hessu, Cori, Callie, Connor, Tessa, Kami, Moritz)
Last picture of the trip in Boston. My wonderful mom & grandfather.
Hockey in Florida
Couple catches from the nature here in Florida.
Living in the sunshine state, Fort Myers, Florida.
ENGLISH
Hello everyone!
02/11/2018
Greetings from Florida. Right now we are about a 30-minute drive from Miami, which continues to carry the reputation of a living legend as several decades ago this day. It is time to prepare for season 4th last regular season game today on 2/11/2018. The playoff time is about to start right after about 3 weeks.
The season has personally been very challenging. As an experience, I bet it has taught me a lot and certainly it has been one of the most challenging year of my life. However, the most challenging year this is not. Not even close to be, those years can be found in the past.
Chronologically a little bit of how did I end up where I am right now.
August-September:
The journey to the new and unknown is again about to beginning. It is time to pack the bags and return from the comfortable and refreshing summer of Finland back to America. As I've just opened up in my earlier blog, Philadelphia, Pennsylvania. Housing arrangements and other practical conditions on the Philadelphia Little Flyers side were very well organized. I lived and spent time at Vicky & Mike Hargesheimers home in New Jersey state. Philadelphia as a city is very close to a few other states (Pennsylvania, New Jersey, Delaware).
My roommate I had received from Little Flyers was defenseman Nick Magill-Diaz (Michican, USA) who on personal level is having really good season. Good luck for Nick and the Little Flyers for the rest of the year.
Despite the circumstances, housing, the cauldron, and the professionalism of the team to handle things on ice and off ice everything did not go as in movies. The expectations hockey wise weren't really matching with reality. After a good season, there was a chance to the next step, as well as the club was thinking at least that's what they said.
Things started to go in a strange direction right from the first day. When I arrived in Philadelphia at about 11pm local time (6am at the time of Finland) and when I was boarding the airports at the end of the day before I finally got to the back seat of Jeep I heard how the morning practice should be at 8:00 AM. For a man who had spent the last 45 hours awake, the news did not look so tasty. Humanity was far from that. When I first got to the rink I came across the fact that this was a real thing. It was time to play again, first few weeks where going to be rough time battling for spots in the roster (or at least I figured at this stage at the moment). Due to my own history, bad nights sleep, very heavy traveling and the famous "training camp" of the season took the juice out of the man and fewer took over me. After a lumpy one-week-long fever, I returned to practice the day before the opening match of the season. There is no need to be a nuclear physicist to conclude that after a week's absence and one of the exercises there was no place for the season opening match, the reason was understandable and I think it is fair. The boys took the W at Wilkes-Barre Knights's juniors and after the game was easy to smile again. The personal season opener I played a little unexpectedly the next day against the same team when they were home so-called "back to back" themed game. The weeks spent and the role remained the same as in the opening match. The wretchedness of my role was tough. I felt in the air, so to speak, signs of stagnation. As many other boys in the team felt strange feelings about the coach's solutions, and the report mill inside their own core was starting to fall. It felt that the logo of the previous season was of more weight than skills or merits. Without even opening the door, it was my turn to figure out something else and ask for a trade. Things happened very quickly in a few days and contract breaks turned out to be the best option after the chain of events. After getting rid of the team I once again came to see how brutal the play is. Despite the fact that a young 20-year-old boy from a different country on the other side of the globe was alone on the move, the team announced that I had 24 hours to pack the bags and move away from the apartment. Well this was done and the journey went on.
September
New York, New York
During all this fuss and backdrop that had taken place in Philadelphia in the late days, we worked hard to find the future address and yet to address the address in the lack of time constraints. That was how it was done, good for us! On September 23, 2018, finding exactly what I was looking for in New York City from Brooklyn, it started to convey that NYC (New York City) is more than just Manhattan. The experience was very interesting from start to finish. To illustrate the situation a bit more clearly in certain suburbs, living on a student budget did not always seem even safe. After only 1.5 weeks of living, my immune system made tepidos and ended up in a situation where black home, chronic tobacco smell, and could say "our pet" inside the house made the man very bad and then went deep, very deep.
October
The illness that started after the New York Aviators residency continued for three weeks and was conducted very deep. Fortunately, I was able to heal myself to a familiar and safe O'Rourke family (family of Boston's last year). Doctors did not surprisingly help anybody other than the US financial situation and only little bit of that too. After getting myself healthy, it was time to head back to New York and new home. It didn't work out, not even close. Apartment was an experience in itself. We shared with more than 10 person one bathroom. The house had been under Hurricane Katrina under the hurricane of 2005 and nothing had been repaired since then, and you were really able to see it. I stayed for a week, when the measure came full and I was forced to get away, without opening more of the details. New York mission included two games, where I managed to break the right leg slider blade into two parts. The new blade was searched and nothing was found at all. The coach announced that I'm not going play, but I got up and said "Watch me I'll play and I'll score". After a small smile, I was given a positive answer and then I played (quite illegally with 1.5 blades, when I was caught, the referee could have driven me out of the game and given me extra penalties for next games too). I got a taste of scoring when in the second period, with the powerplay in front of the net, I was able to put the loose puck to the goal. According to the theme of the whole chain of events, the referee was in a position to whistle across the game just before the puck crossed the goal line. "I thought the puck was closed under the goalkeeper" was the explanation of the referee, which now goes a bit of a human error, albeit I was annoyed. In the second match, I got new 20cm higher blades when my own size was not found and without any exercise directly in the game. I already felt like this is not going to be a good game. Well, it wasn't. After this you can rightfully shut down the whole New York "case" and just say good night New York. Towards new experiences.
October-November
Boston, Massachusetts
Plus, without repeating myself from the previous post, the return to the O'Rourke's family was a real thing, the homebase saved me. It was a question of what to do and how to proceed from now on. The situation was very kinky. It was October 23rd 2017, when I was sitting at O'Rourkes without a team. This was not the plan as you can assume. One hour at a time we waited for a while and waited for a phone call from some interesting club, the days seemed really long and depressing. Believe it or not be daunting, hours felt like days and days from years to years. Understanding of his own future created very hard pressure on his own headshot, and yes, it also began to knock O'Rourke's family and, in the name of all honesty, some embarrassment. Offers to play came, but there's many of levels in hockey. In the so-called "more development" series, at this point in the career did not make any sense to go. Also the Finnish option for a few clubs went very close. I wondered on many occasions whether it was really the best option in Finland until I got the message on November 2, 2019 at 7.19pm on the east coast timeframe I mentioned already. The team was the Boston Bandits NCDC (National Collegiate Development Conference). A very high quality alternative got a breeze on his wings and we agreed to try out on 14 November at Bridgewater Ice Arena.
November
Bridgewater, Massachusetts
Boston Bandits NCDC
Tuesday afternoon 11/14/2017
I arrived at Bridgewater Ice Arena at around 11.40am local time, nearly an hour ahead of time in a small panic bug inside me. I had been instructed to get the interest in the locker room alone, using the Boston Bruinss logo on the door. After their own initial heat, it was time to head to ice where some of the players already waited for the arrival on ice. To be honest I was absolutely shockingly bad throughout the exercises. Nothing simply succeeded, about a minute from the beginning of the exercises when the first puck came. Kortelainen would lose the puck to unknown and fall down at the same time as ice (a great first impression). You can surely imagine what was going on in my head. My lucky, coach knew that the last good exercise had time and could save me. My physical exercises as well as a few training sessions with the local U18 team (East Coast Spartans, thank you for letting me skate with you guys) did not really do the same thing. At the end of the ice exercise, when I got to the training I did not know what to expect or wait. Our head coach Scott Drevitch, a former professional by himself, came to me just as true as "introducing" me before the drill. (Before the ice-skating I skated for coaching to present myself, the coaching response to my arrival was "Hey good luck, show us what you got", the names were not changed, time gone cold, once again I was just a pawn in the bigger part.) with my training team coming to me on ice. Scott opens the conversation by presenting himself and other coaching as well as asking the question "So are you coming Tomorrow?" I replied yes, the conversation was over.
Wednesday 11/15/2017
Sun was rising in Methuen and it was time to take action again. As before the day before the exercises, I had to travel 1h 45min drive to Bridgewater, South Massachusetts. Without a minivan, the Finn's boy was again in need of help, Fortunately, when I was living with O'Rourke, my family gave me one of their vehicles and the situation was resolved as well, how nice. When I traveled relatively quickly I arrived again in the Bridgewater Ice Arena fairly well and it was time to put the puck to the net.
Approximately 30 minutes from the start of the training session as the coach whistled in the red as a tomato I could already anticipate that there was no good swing. The "Players to the Board" command went on. While we were on the board, we heard a long sermon on how this could not be continued (the team had played bad), according to the coach, there was a lack of interest that he did not even care about. "Get off the ice, see you at the meeting in 10 minutes." That's where it went, no one else criticizing some of the solutions I experienced were particularly special. In the middle of the meeting, when the team and some of the personal level had been given the feedback, there was my turn. When I heard my name I could quickly think about what was going to last. What can a coach say to a player who is on the second day with the team at try-out? I did not think I would hear the harshest solicitudes I heard about how we should stop hockey or how bad we are in this species, and I was spared the worst as I had anticipated. My destiny was to hear in front of the team about how rusty I was, the final climax of encouragement I got to go to put our stuff back on and join the U16 team is currently in the practice sessions. I was 100% sure to be overlooked and I did not imagine the coach really made me skate for the exercises for boys of middle school age. Untouched, the command went on a newer time and I understood to leave to put my gear back on. Yes it was true, I did not know if I should stop to understand what just happened or put the paw on the other and hurry up as fast as possible, I chose the latter. After about 45 minutes on the ice, Drevitch (coach) with my team asked me to change the bench. The gaze and the question "Are you ready to play Tomorrow?" Changed the day completely. The smile came to my face when I tried to keep it restrained, it was a further question I could play power play in front of the net. My answer was "Try me Coach" which even made a serious coach smile.
In the first week I got 3 games in the game and I'm sure there was approximately the same amount of shifts. At 13 forward, the attacker was brutal and the road ahead had to be cleared by himself. The weeks went by and I did not know if I was officially in the team or not. Traveling from Methuen for exercises, spending about 5 hours a day sitting in the car began to be very heavy for me as well as O'Rourke for caring, the answers had to be sought. The first day of December, when I found myself in a new apartment, I also figured I'm in the team. I also got permission to the team locker room, so far I had to run and spend time alone in a different locker room by myself. Almost three weeks after traveling to the exercises with O'Rourke's help, it was time to thank for the help and change to the nearby Bridgewater ice rink in Taunton.
December-January
Taunton, Massachusetts
November-December was relatively heavy for our team due to several guest matches. However, I had found a new home base from Taunton, Connor Hughes & Cori Flanagan (couple getting married April 29, 2018 !!!) and Callie Hughes (now February 19th, 14th months) from the family home and it warmed up. The weeks went by and the tight training and the game schedule kept the man busy. The time was spent mainly on ice hockey, or when I was "hanging out" with my German roommate Moritz Wirth (a German young 18-year-old defenseman of the national team, a very nice person, and a promising ice hockey player, "Moe" for greetings and good luck for the rest of the season). Hiddingly the self-trainer's outlook did not just go hand in hand so it would be very difficult to admit the times had been. The game time was not really that good, despite the fact that after the first three games I managed to get up to the regular lines. The men switched around and the team blew new winds almost every day, complain could not. The role of the rocket builder in the attacking head had changed to the role of the defending winger (center). My strengths were well hidden in that role and the result was not just born, besides when I got some, then someone else got my points. According to the previous comment, everything in the team was not always really possible to understand, most of the things I do not even miss on this blog post. As a last comment, let's say it's all about politics.
Tuesday 1/16/.2018
Time of change. It was the turn of the son of Kortelainen to hit the "wind blowing". Unfortunately I heard about the news two days before my mother and grandfather were going to visit me in Boston. Both had the first American trip ahead, so it was not my time to murmur and ruin their future journey. Let me admit that the mood in me was subtle, and surely my neighbor was also sensed despite my attempts to conceal harm in me.
My mothers&grandfathers trip to the American continent was a great success, we got many good memories were surely remembered by all of us. The highlight of the trip for all of us was people. People are usually making the trip so great not the destination.
Update 2/15/2018
February
During my family's journey, the destination for the rest of the year also came to an end and it was time to head towards Fort Myers, Florida. The team I play is called the Florida Eels. Now, eight games later, their own role in the team has been found and also their own games have finally started rolling a bit more, better late than never. As a place in Florida, it's a great experience to stop this difficult season, heat is enough, and there is so much new experience and sight. There are still two more games in the regular season before starting the spring playoff crunch. Let's see how long the season continues. Fiili is good and the desire to decide the season for the championship is huge.
Despite all the good things, the future is still a big question mark. My body and health has been really much reworked recently, and it has also been very difficult to see where the man and the crocus are capable of. I can promise I won't leave without trying my best. The future will show me what's going to happen!
"It's not about how many times you fall down, it's about how many times you get up."
With warm wishes:
-Kami-
#onthewayoflife
#elämänmatkalla
NOTE:
How challenging is always to explain your story, when the starting point even if it was heard no one would believe it. Which is why the information can not be somewhere to support what I tell, other basic hockey players (except for exceptions) can easily be found on the net, I always have to start up and explain myself. Everyone in ice hockey always has to explain and testify about their own past. Few believe what he hears if there is no evidence, how often have I heard that it is not true or seen the suspicious glances of how difficult it is always to have to assure people of things that others do not believe. Whenever you change a team or talk about ice hockey you will come up with a statistics service page where you do not have a league set, for example, to let people react to lying. How hard is it always to figure out how to end up here, how serious I was at the very top of my own species before my illness or that I even got sick. I understand that the story sounds unfaithful, but how hard is always to prove his own background as all claims that it is not true, although I have lived it.
